2017 |  2016 |  2015 |  2014
2013 |  2012 |  2011 |  2010
2009 |  2008 |  2007 | 


№ 9-10 (81-82)


№ 8 (80)


№ 7 (79)


№ 6 (78)


№ 5 (77)


№ 4 (76)


№ 3 (75)


№ 2 (74)


№ 1 (73)

№ 9-10 ( 81-82 ) 2012



Runosuoni puhkeaa...

Mosaiikki-toimituksen puhelin soi. Miellyttävä miesääni ehdotti voivansa julkaista runojaan lehdessämme. Päätoimittaja kiinnostui ehdotuksesta ja kutsui runojen tekijän toimitukseen tutustuakseen paremmin häneen ja hänen runoihinsa. Pian Leo Otto saapuikin toimitukseen. Mutta ennen kuin te arvon lukijat pääsette tutustumaan Leo Oton tuotantoon, tutustutaan ensin hiukan häneen itseensä ja otetaan selvää enemmän tästä luovasta ihmisestä. Joten, saanemme esitellä: jyväskyläläinen Leo Otto Smirnov.

Joulu, 1926.

Leo, kertoisitteko hiukan itsestänne? Oletteko jo pitkään asuneet Suomessa? Mistä ”juurenne” ovat? Mitä vaiheita elämässänne oli ennen Neuvostoliiton hajoamista ja ennen Suomeen tuloa?

– Suomessa, Jyväskylässä minä ja perheeni olemme asuneet jo noin kaksikymmentä vuotta. Muutimme Pietarista vuonna 1993. Olen puoliksi suomalainen, puoliksi venäläinen. Isä oli pietarilainen, äiti suomalainen. Äiti syntyi Helsingissä Toukolan kaupunginosassa, jonne isoisäni heti naimisiin mentyään rakensi talon. Isoäitini Lempi Maria syntyi Urjalan kunnassa, jossa hänen perheensä asui. 1920-luvulla Suomessa kansalaissodan jälkeen tuli vaikeat ajat ja siksi isoisäni Nestor Johan Saarinen päätti lähteä Amerikkaan. Hänen mukaansa lähti myös isoäidin sisko Taimi Ogren miehensä kanssa. Vuonna 1926 joulunpyhien jälkeen isoisä lähti Kanadaan Timminssin kaupunkiin Ontarion provinssiin, josta hän sai töitä ja osti talon. Muutaman kuukauden päästä sinne muutti koko hänen perheensä: vaimo, kaksi tytärtä ja poika. Isoisä itse lähti Timminssistä ensin Amerikan Alaskaan ja sitten kanadalaiseen Quebecin provinssiin. Hän työskenteli näissä paikoissa noin vuoden ja palasi sitten Timminssiin perheensä luo. Isoisä oli töissä kaivoksella, jossa louhittiin kultaa, ja isoäiti taas, joka oli hankkinut Suomessa lääkärintutkinnon, vahvisti Kanadassa tutkintonsa ja työskenteli lääkärinä.

Isoisäni Alaskalla, 1927.

1930-luvun nuori Neuvostoliitto tarvitsi lisää koulutettuja ammattilaisia kansantalouden eri aloille. Oli tärkeää nostaa nuori valtio pystyyn vallankumouksen ja kansalaissodan raunioilta. Siksi monet energiset ja myötätuntoiset ihmiset tarttuivat Neuvostotasavallan kutsuun ja lähtivät kiirehtien auttamaan sitä rakentamaan sosialismia. Niin myös vuonna 1934 isoisäni perhe ja isoäitini siskon perhe ajautuivat Neuvostoliittoon. Ne olivat vaikeita vuosia. Vainojen aallot loiskuttelivat monia amerikansuomalaisia perheitä. Sinä aikana monet saapuneista päätyivät leireille ikään kuin amerikkalaisina vakoojina ja kansanvihollisina. Vasta Hrushtshovin hallituksen vuosina heidät rehabilitoitiin ja he saivat palata perheittensä luokse. Siitä huolimatta kaikki sukulaiseni olivat ja pysyvät isänmaallisina Venäjälle ja rakastivat ja yhä rakastavat sitä.

Terveydenhoitokursseilta valmistuneet, Helsinki, 1919.

Saavuttuaan Neuvostoliittoon perheeni päätyi Karjalaan, jossa he työskentelivät metsätöiden parissa Pajusuon kylässä (Paj). Siellä äitini tutustui ja ystävystyi erään suomalaisen tytön, Tyynen, kanssa, joka oli myös tullut Amerikasta. (Kun myöhemmin kysyttiin, missä päin Suomea aiomme asua, äiti vaati tiukasti, että se olisi Jyväskylässä, koska täällä asui hänen vanha ystävättärensä.) Äidin veli Ilmari Saarinen toimi monta vuotta opettajana Sortavalassa. Hän oli erittäin lahjakas. Paitsi että hän osasi kahdeksaa kieltä hän myös kirjoitti runoja suomeksi ja englanniksi. Hänen runojaan käänsivät venäjäksi siihen aikaan tunnetut neuvostoliittolaiset runoilijat. 1960-luvulla hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa ”Siivekkäät rakentajat” ja parin vuoden päästä hänet otettiin Neuvostoliiton kirjailijaliittoon.

Taimi Ogren puolisonsa kanssa, Amerikka, 1930.

Sodan jälkeen vanhempani, jotka olivat molemmat osallistuneet suureen isänmaalliseen sotaan, tutustuivat Sortavalassa, jossa isä työskenteli Pohjoisen sotapiirin laulu- ja tanssiyhtyeen muusikkona. Iltaisin vapaa-aikanaan hän soitti upseerientalossa tansseissa jazzyhtyeessä pianoharmonikkaa.

Musiikkiorkesteri, Sortavala, 1946.

Minä synnyin Leningradissa. Sen jälkeen perheemme asui hetken Petroskoissa, sitten taas Leningradissa ja myöhemmin seitsemän vuotta Saksassa (isä jatkoi siellä työtään neuvostojoukkojen yhtyeessä). Kyllä, paljon on tullut kierreltyä kaupunkeja ja maita. Koulun jälkeen menin armeijaan. Sain olla toiveeni mukaan kolme vuotta laivastossa. Ensin kuusi kuukautta olin koulutuksessa Arkangelin kaupungissa ja sen jälkeen päädyin Poljarnyjn kaupunkiin pohjoisen laivaston tukikohtaan. Vanhemmat hämmästelivät päätöstäni, mutta minusta oli aina mielenkiintoista ylittää esteitä ja pyrkiä eteenpäin. Se koskee kaikkia elämänalueita. Monessa asiassa olen uudelleenkasvattanut itseni.

Armeijan jälkeen opiskelin, tein töitä ja menin naimisiin. Toive itsenäistyä ja halu varmistaa perheemme toimeentulo saivat minut ja puolisoni lähtemään muutamaksi vuodeksi töihin Siperiaan. Kyllä, elin- ja työolot siellä olivat karut, mutta olimme nuoria ja meitä mikään ei pelästyttänyt. Saimme runsaasti elämyksiä. Kuinka uskomaton luonto siellä onkaan! Joet, taiga! Kalastus, metsästys! Unohtumattomia! Saimme sen mistä haaveilimme ja sen jälkeen palasimme Leningradiin. Isäni siihen aikaan restauroi soittimia. Hän onnistui välittämään minulle rakkauden tätä ammattia kohtaan. Opiskelin ja minusta tuli restauroija ja klassisten instrumenttien virittäjä, ja työskentelin Kirovin teatterissa. Uskokaa, se on varsin vaikea ammatti, joka vaatii monia tietoja ja taitoja.

1980-luvun lopulla työskentelin yrittäjänä. Olin yksi ensimmäisiä, joka avasi oman osuuskuntansa. Mutta 1990-luvun alussa äitini terveyden heikennettyä ja pohdiskelut perheeni elämästä Venäjällä Neuvostoliiton hajottua saivat minut tekemään päätöksen Suomeen muutosta. Kävin täällä kielikursseja, opiskelin ammattikoulutuksen oman yritystoiminnan avaamiseen ja avasin oman firman, joka tekee virityksiä, restaurointeja ja korjauksia kosketinsoittimiin (piano ja flyygeli).

Entä miten aloitte kirjoittaa runoja? Milloin se alkoi?

– On vaikea sanoa, milloin se tarkalleen alkoi. Jo kouluaikoina osallistuin erilaisiin tapahtumiin, kirjoitin käsikirjoituksia opiskelijoiden sketsiohjelmiin, sävelsin runojani tunnettuihin lauluihin ystävieni syntymäpäiville ja juhliin.. Joskus tähän meni aikaa 10–15 minuuttia, joskus enemmän. Se riippuu paljon mielialasta, oivalluksesta. Elämän äkkinäiset ongelmat, psykologinen stressi ja äärimmäiset elämänolot luonnostaankin vaikuttavat luovuuteen. Viimeiset kolme vuotta olen omistanut tälle harrastukselle enemmän aikaa. Tietokoneiden ja internetin ansiosta nyt on enemmän mahdollisuuksia opiskella sitä miten runoja kirjoitetaan ja tutustua toisiin samanhenkisiin, eli niihin jotka myös luovat ja jakavat töitään ja ajatuksiin sekä niitä, jotka voivat arvioida ja kommentoida runojasi. Esimerkiksi sivulla www.stixi.ru.

Kädessänne on kirja. Eli runomateriaalista on syntynyt kokonainen kirja? Entä kuka on tehnyt kuvituksen?

– Kyllä, tämä on kirjani ”Kaiku”. Se ilmestyi pienellä painosmäärällä kaksi vuotta sitten. Siinä on runojeni lisäksi julkaistu myös tekemiäni lauluja. Tekstit ja musiikki ovat myös minun kirjoittamiani. Tein itse myös kirjan ulkoasun. Kaikki piirustukset ovat omia töitäni.

Olette hyvin monitahoinen ihminen: kirjoitatte runoja, piirrätte ja sävellätte musiikkia. Onko teillä vielä musikaalista koulutusta?

– Vanhempani lapsuudessani päättivät laittaa minut musiikkikouluun. Koe-esiintyminen meni erinomaisesti, mutta pianotunnille en päässyt, sillä ryhmä oli jo täynnä. Vanhemmilleni ehdotettiin, että menisin viulutunneille. Ja minä aloin perehtyä siihen. Täytyy sanoa, että viululla soittaminen on pakkotyötä. Eli valmistuin musiikkikoulun viululuokalta, mutta en harrastunut sen soittamista erityisen ahkerasti. Se kävi minulta hyvin helposti, käsitin kaiken vuodessa, ja jopa opettajani hämmästyi siitä kuinka kuitenkin pärjään niin hyvin, vaikka hänkin tiesi, etten paljoa käyttänyt aikaani ja intohimoani kotitehtäviin. Mutta säveltapailusta ja laulusta pidin. Lauloin mielelläni kuorossa sekä Petroskoissa, jossa kävin ensimmäisen luokan, että myös sinä aikana kun olin vanhempieni kanssa Itä-Saksassa. Myöhemmin opettelin soittamaan kitaraa. Armeijassa jopa sävelsin musiikkia. Myöhemmin hyvä musiikkikorva auttoi minua virittäjän ammatissani ja runoja kirjoittaessa se auttoi säilyttämään rytmin. En noudata sääntöjä, kun kirjoitan runoja, enkä tykkää kirjoittaa niitä uudelleen. Tulee, mitä tulee!

Leo, sanoitte, että ”Laatokka”-laulunne on käännetty suomeksi. Kuka teki käännöksen? Se on erittäin sielukas runo-laulu. Ja saman tien voi aistia tottelemattoman Laatokka-kaunokaisen, ja tekee mieli koskettaa kädellään sen harmaasilkkistä vettä ja lokit kiertelevät ympärillä, ja Sortavala heijastuu vedestä…

– Kyllä, ”Laatokka” on laulu. Voisi sanoa, että laulun käännös on kollektiivista luovaa työtä. Osan käänsin itse, osan auttoivat ystävät ja äitini. Mutta käytännössä painin jokaisen sanan kanssa. Halusin, että suomenkielinen teksti välittäisi ne kaikki mielialan sävyt, jotka ovat venäjänkielisessä tekstissä.

Leo, sallikaa meidän kiittää teitä mielenkiintoisesta keskustelusta ja toivottaa teille tulevien luovien ajatustenne täyttymistä.

Lukijamme voivat itse arvioida ”Laatokka”-runoa lukemalla sen tästä lehdestämme. Arvoisat lukijat, jos haluatte tutustua syvemmin Leo Oton tuotantoon, suosittelemme käymään Leo Oton nettisivulla www.stihi.ru/avtor/retrofon&book=5#5. Lukekaa ja kirjoittakaa palautetta tekijälle. Hän ilahtuu siitä.

Teksti: Tatjana Sojunen
Valokuvat Leo Otto Smirnovin perhealbumista.

Käännös: Tiina Ynnilä

Siirry ylös